§ 2 Vokaalit ja niiden jaottelu
Suomen äännejärjestelmään kuuluu kahdeksan vokaalifoneemia: a, e, i, o, u, y, ä ja ö(» asetelma 1). Vokaaleja äännettäessä kurkunpäässä syntynyt ääni kulkee suuväylän kautta esteettä ulos, ja suuväylä muuntaa lävitseen kulkevaa ääntä lähinnä huulten ja kielen asennon mukaan. Huuliaukko voi olla pyöreä tai lavea. Edellisessä tapauksessa syntyy pyöreitä eli labiaalisia vokaaleja, joita suomessa ovat u, y, o ja ö. Laveita eli illabiaalisia vokaaleita ovat i, e, a ja ä.

Vokaalit jaetaan kahtia myös sen mukaan, sijaitseeko kielen selän synnyttämä suuväylän kapein kohta suun etu- vai takaosassa ja nouseeko kieli ylös kohti kitalakea vai jääkö se alemmas.Etuvokaaleissa kieli on edempänä, ts. lähempänä hampaita, kuin takavokaaleissa. Etuvokaaleja ovati, e, y, ö ja ä, takavokaaleja u, o ja a. Vokaalisoinnun suhteen i ja e ovat neutraaleja: ne voivat esiintyä sekä taka- että etuvokaalien kanssa: sakki – säkki, velka – selkä (» § 15 – 17). Suppeita vokaaleita (i, y, u) äännettäessä kieli nousee korkeammalle kuin väljiä (ä, a) äännettäessä. Näiden kahden ryhmän väliin sijoittuvat puolisuppeat vokaalit (e, ö, o).

§ 3 Konsonantit ja niiden jaottelu
Suomen äännejärjestelmään kuuluu seuraavat 13–17 konsonanttifoneemia: p, t, k, (b), d, (g), m,n, ŋ, (f), s, (š eli ʃ), h, l, r, v ja j. Puhutussa kielessä esiintyy sananrajaisissa asemissa lisäksi yksi konsonanttiäänne, glottaalinen klusiili (ʔ » § 34 – 36), mutta se ei ole foneemi. Konsonantit jakautuvat edelleen luokkiin ääntötavan ja ääntöpaikan mukaan. (» Asetelma 2.)

Soinnillisten klusiilien b ja g sekä suhu-s:n (š) ja f:n asema äännejärjestelmässä on vähemmän vakiintunut kuin muiden äänteiden (» § 6). Murteissa niistä on tunnettu vain f (osassa länsimurteita).
Nasaalin ŋ (eli ”äng-äänteen”) asema äännejärjestelmässä on marginaalinen. Foneemina se esiintyy omaperäisessä sanastossa vain geminaatassa ŋŋ, joka on nk-konsonanttiyhtymän astevaihtelupari; minimipareja ovat esim. kangas /kaŋŋas/ vs. kannas /kannas/, vangin /vaŋŋin/ vs.vankin /vankin/ [vaŋkin]. Vierassanoissa ŋ-foneemin distribuutio on jonkin verran laajempi, esim. /taŋŋo/ : /taŋŋon/, /aŋlismi/, /maŋneetti/, /douppiŋ/ (tango : tangon, anglismi, magneetti,doping).

§ 5 Ääntöpaikka ryhmittelyperusteena
Toinen konsonanttien ryhmittelyperuste on ääntöpaikka eli se, missä kohden ääntöväylää ilmavirran kulkua estävä kapeikko tai sulkeuma muodostuu. Labiaalisessa äänteessä se syntyy joko huulten väliin (bilabiaaliset m, p) tai alahuulen ja ylähampaiden väliin (labiodentaaliset v, f).
Dentaalisessa äänteessä kieli osuu yläetuhampaiden taa (t), alveolaarisessa äänteessä hammasvalliin (d, l, n, s, r). Näitä molempia kutsutaan dentaaleiksi (tai koronaaleiksi).
Pehmeää kitalakea vasten muodostetut äänteet ovat velaarisia (k, ŋ). Alveolaarisen ja velaarisen alueen väliin jäävällä kovan kitalaen alueella syntyviä äänteitä puolestaan kutsutaan palataalisiksi (j). Etuvokaalin edellä velaarisetkin konsonantit palataalistuvat. Niinpä k-äänteellä on etisempi ääntöpaikka sanassa kissa kuin sanassa kassi. Alveolaarisen ja palataalisen välialueella syntyväalveopalataalinen äänne on suomessa vain marginaalisena esiintyvä š.
h on laryngaalinen, kurkunpään alueelle sijoittuva äänne ja tarkemmin ottaen glottaalinen, sillä olennaista sen muodostuksessa on osittain avoin äänihuulten välinen äänirako (glottis). h-foneemin allofoneista kaikki eivät ole glottaalisia, sillä eräissä äänneympäristöissä suuväylään syntyy hälyä aiheuttava kapeikko. Tällainen h on frikatiivi, jolla on sekä palataalinen (ç) että velaarinen (x) variantti, esim. [viçje] (vihje), [tuxka] (tuhka). Glottaalinen on myös klusiili ʔ (» § 34 – 36).

§ 6 Äänteet f, š, b ja g: bluffata, tšekki, jogurtti
Lainasanojen mukana yleiskieleen ovat tulleet äänteet f, š, b ja g. Ne esiintyvät lähinnä vieras- ja slangisanoissa, eikä niiden asema äännejärjestelmässä ole yhtä vakaa kuin muiden äänteiden. Lainaperäisten konsonanttien ääntämyksessä on vaihtelua (» § 7), mikä osaltaan kuvastaa niiden foneemistatuksen häilyvyyttä.
š on suomen harvinaisin äänne, ja sitä merkitään vierassanoissa myös kirjainyhtymillä sh ja ch. Foneemina aivan marginaalinen on š:n soinnillinen vastine ž, joka esiintyy vain muutamassa sanassa, esim. džonkki, maharadža. Vieras- ja slangisanoissa asemaltaan b:hen ja g:hen vertautuva on äänne d. (Lainasanoista sanarakenteen kannalta » § 150 – 153.)
Esimerkkejä äänteistä f, š, b, g ja d vieras- ja slangisanoissa:
f: aforismi, bluffata, farkut, flirttailla, frakki, golf, inflaatio, katastrofi, liftata, pamfletti, parfyymi, scifi, sfinksi, tariffi | faija, futis, hiffaa, lafka, nafti, rafla, safka (t)š: bolševikki, charmi, chili, kašmir, macho, shamaani, shampoo (~ sampoo), sherry, squash, tšekki | šingraa, tšöraa b: abstrakti, albumi, alibi, banaani, blokki, broileri, buuata, desibeli, jobbari, kolibri, lesbo, objekti, rubiini, symboli, tabletti, turbo | bailaa, biisi, fiba g: aggressiivinen, amalgaami, dogmi, gaala, gigolo, glögi, graavi, iglu, jogurtti, orgaaninen, raggari, tragiikka | diggaa, giltsi d: budjetti, delegoida, diiva, draama, idea, juridinen, moderni, radio, sardiini, standardi, teddykarhu | broidi, dödö, kondis
Huom. 1. Konsonanttien f, b, g ja š jakauma on rajoittunut ja esiintyminen melko vähäistä. Perussanakirjassa on f:n sisältäviä hakusanoja noin 1 400, b:n sisältäviä noin 1 300, g:n sisältäviä (ŋ:nä ääntyvät tapaukset pois lukien) lähes 1 600 ja kirjoitusasultaan š:llisiä noin 60. Näitä määriä voi verrata siihen, että esimerkiksi v:n ja p:n sisältäviä hakusanoja on kumpiakin parikymmentätuhatta.
Huom. 2. Soinnillisten klusiilien vaihtelevan ääntämyksen ohella vierassanoja äännettäessä saatetaan hyperkorrektisti tai tahattomasti tuottaa soinnillisia klusiileja soinnittomien sijaan, esim. logobedia’logopedia’. Soinnillisten klusiilien vieraus on tuonut niihin affektistakin sävyä: mm. slangisanoissa soinnilliset klusiilit voivat korvata alkuperäisiä soinnittomia klusiileja: biisi, skrubu, skoude. Soinnittomia klusiileja saatetaan myös leikillisesti tai ironisesti soinnillistaa soinnillisuuden prestiisiasemaa parodioiden:kun sais tän groban [’kropan’] kuntoon (P); sitä oltiin niin daideilijaa niin daideilijaa (TV).

§ 7 Kirjoituksen foneemiperiaate
Suomen kielessä suurinta osaa foneemeista edustaa kirjoituksessa oma kirjainmerkkinsä. Kirjoitusjärjestelmä on siten melko foneeminmukainen eli fonemaattinen. Pitkää äännettä merkitään kahdella kirjaimella.
Marginaaliselta konsonanttifoneemilta ŋ kuitenkin puuttuu oma kirjainmerkki. Geminaatta-ŋŋ:n kirjoitusasuna on ng (kangas /kaŋŋas/). Vierassanoissa esiintyvää lyhyttä ŋ-foneemia taas voi edustaa kirjoituksessa ng (gangsteri /gaŋsteri/) tai g (magneetti /maŋneetti/). Kun äänne ŋesiintyy k:n edellä, sen kirjoitusasuna on n (hanki).
Kirjaimia b ja g vastaavassa ääntämyksessä on vaihtelua. Soinnillisen klusiilin sijaan voi ääntyä vastaava puolisoinnillinen tai soinniton klusiili: b ~ ʙ ~ p, g ~ ɢ ~ k. Sama voi koskea vierassanoissa myös d:tä.
Suhu-s:n (š) asema äännejärjestelmässä on vakiintumaton, ja sen samoin kuin sitä vastaavan kirjainparin sh ääntämyksenä voi olla myös s. Monissa sanoissa s:llisyys on jo vakiintunuttakin, esim. sekki ~ šekki, sampoo ~ shampoo, vissy ~ vichy, gulassi ~ gulašši. Kirjain f voi joissain sanoissa ääntyä v:nä: asfaltti ~ asvaltti, fiksu ~ viksu.
Sitaattilainoissa eli mukautumattomissa lainasanoissa tavattavat kirjaimet c, q, x, z, ž, å ja wäännetään yleensä asianomaisen vieraan kielen mukaisina: c s:nä tai k:na, q k:na, x ks:nä, z ts:nä,s:nä tai soinnillisena s:nä, ž soinnillisena š:nä, å o:na ja w w:nä tai v:nä.
Kirjoituksessa ei merkitä automaattisia sandhiääntämyksiä, kuten rajageminaatiota (» § 34), esim.tule tänne [tulet tänne], sinnekään [sinnekkään], tai n:n assimiloitumista, esim. kunpa [kumpa].

§ 8 Vierassanojen ääntämyksestä: parlamentaarinen,hormoni
Pitkää äännettä merkitään kirjoituksessa tavallisesti kahdella kirjainmerkillä (» § 9). Kuitenkinvierassanojen ääntämys saattaa poiketa niiden vakiintuneesta kirjoitusasusta äänteiden pituuden osalta. Monilla puhujilla vierassanojen yksinäisklusiilit ja ‑frikatiivit esiintyvät geminaattoina likvidan, nasaalin, pitkän vokaalin tai diftongin jäljessä:
arkeologia [arkkeologia], parlamentaarinen [parlamenttaarinen], shampoo [šamppoo], appelsiini [appelssiini], sinfonia [sinffonia], beeta [beetta], inflaatio [inflaattio], psyyke [psyykke], diesel [diissel], graafinen [graaffinen]
Vokaaleissa ääntämyksen ja kirjoitusasun pituusero ei ole yhtä tavallista, mutta mm. seuraavien vierassanojen kirjoitusasun yksinäisvokaali saatetaan ääntää pitkänä:
bonus [boonus], laser [laaser], radium [raadium], hormoni [hormooni], invalidi [invaliidi], Australia [austraalia], Skandinavia [skandinaavia]
Sekä vokaali että konsonantti ovat pidentyneet ääntöasuissa [sulffiidi], [katastrooffi], [kavalkkaadi] (sulfidi, katastrofi, kavalkadi). Sellaisissa vierassanoissa kuin attribuutti, aggressiivinen, applikointilikvidan etinen ortografinen kaksoisklusiili ääntyy fonotaktisista syistä yksinäisäänteenä: [atri‑], [agre‑], [apli-].
Huom. Normatiivisena kantana on, että sanat äännetään niin kuin ne kirjoitetaan (esim. T. Itkonen 1993;1994). Tämän vastainen pidennysääntämys on seurausta sanojen ruotsinmukaisesta (Helsingin suomenruotsin) ääntämyksestä, mutta ilmiö koskee myös sellaisia vierasperäisiä sanoja, jotka eivät suomessa ole suoranaisesti lainaa ruotsista. Samoin vieraskielisistä nimistä esiintyy geminaatallista ääntämystä, vaikka lähtökielessä ei ääntyisikään geminaatta, esim. [puuttin] (Venäjän presidentti Putin), [klintton] (Yhdysvaltain presidentti Clinton), [dantte] (Dante), [teodoraakkis] (Theodorakis).

§ 10 Yleisyyslaskelmia eri aineistoista
Taulukossa 1 esitetään äänteiden yleisyystietoja. Yleisimmät äänteet yleiskielisessä teksti- ja sanakirja-aineistossa ovat vokaalit i ja a ja yleisin konsonantti on t. Vokaali- ja konsonanttiesiintymien suhde on konsonanttien hyväksi noin 52 : 48. Tekstiaineistossa (yleiskieli ja murteet) painottuu niiden äänteiden määrä, jotka esiintyvät taajaan taivutustunnuksissa: n(genetiivi, illatiivi, yksikön 1. persoona, passiivi), t (partitiivi, elatiivi, ablatiivi, monikon nominatiivi), väljät vokaalit a, ä (monet sijatunnukset, A-infinitiivi, passiivi) sekä m (MA-infinitiivi, monikon 1. persoona). Puheessa tietyt sananloppuiset äänteet ovat alttiita kadolle tai assimilaatiolle, mikä selittää n:n sekä a:n ja ä:n jonkin verran pienempää osuutta murreaineistossa.

Taulukko esittää yleisimmät äänteet kolmessa erityyppisessä aineistossa: yleiskielisessä tekstissä (M. Pääkkönen 1990), murrepuheessa (Järvikoski 1985) ja Perussanakirjan hakusanoissa. Äänteiden määrät on laskettu kirjainmerkkien mukaan, pitkät vokaalit ja geminaatat kahtena. Järvikosken aineisto on foneettista kirjoitusta, muut yleiskielen mukaista. Pääkkösen aineistossa ei ole eroteltuŋ-tapauksia n:n esiintymistä.
Yleisimmät pitkät äänteet yleiskielessä ovat t ja a (» taulukko 2). Äänteen kokonaisfrekvenssiin nähden keskimääräistä useammin pitkänä esiintyvät k, l ja ä, kun taas puolisuppeat vokaalit e, o, ö, joiden pitkät variantit ovat kielen varhemmassa vaiheessa diftongiutuneet, eivät ole yleisiä pitkänä varsinkaan sanavartaloissa. Myös konsonantit r ja s esiintyvät suhteellisen harvoin geminaattana. Tekstiaineistossa geminaatta-s kuitenkin on yleisempi kuin sanakirjan hakusanoissa, koska se on mukana taajaan esiintyvissä inessiivin päätteessä ja ss:llisissä partisiipeissa (pessyt, valaissut). Tekstissä yleisimmät geminaatat ovat tt, ll ja ss. (Pitkien vokaalien yleisyyssuhteista myös » § 18taulukko 4.)

Taulukko esittää yleisimmät pitkät äänteet kolmessa erityyppisessä aineistossa: yleiskielisessä tekstissä (osa Suomen Kuvalehden vuoden 1987 vuosikertaa; Vainio 1996), Helsingin puhekielen 1970-luvun aineistossa (Vainio 1996) ja Perussanakirjan hakusanoissa. Suhdeluvut on laskettu kaikkien pitkien äänteiden määristä.

§ 11 Tavu kielen rakenneyksikkönä ja suomen tavutyyppejä
Tavu on kielen rytmiyksikkö, joka koostuu yhdestä tai useammasta foneemista. Sanavartalot ja sananmuodot puolestaan koostuvat yhdestä tai useammasta tavusta.
Tavun pakollisena osana on lyhyt tai pitkä vokaali tai diftongi. Tavun alussa ja lopussa voi lisäksi olla konsonantteja. Tavun pakollinen ydinosa on siis tyypillisesti sonorisempi kuin sen laidat.
Kaikki suomen vokaalit voivat muodostaa tavun yksinäänkin, mutta yleisimmin tavun muodostaa konsonantin ja vokaalin (CV) tai konsonantin, vokaalin ja konsonantin jono (CVC). Tavunrajaa merkitään seuraavissa esimerkeissä pisteellä.
et.si.ä | yk.si.ö | kiel.si | mi.ni.ää | port.ti | yrt.ti | kaar.tui | jää.dään | äi.ti
Suomen tavutyypit esitetään asetelmassa 3. Vieras- ja slangisanoissa esiintyy muunkinlaisia tavuja (» asetelma 4); niissä voi niin sanan alussa kuin toisen tai kolmannenkin tavun alussa olla konsonanttiyhtymä, esim. (s)tr, (s)pr, (s)pl, (s)kr tai (s)kl (» § 30 – 31).

Tavultaan lihavoidut tapaukset edustavat taivutusmuototyyppiä, jossa kyseisenlainen jälkitavu on yleinen, suluissa olevat puolestaan sana-asemassaan harvinaista tavutyyppiä.

Vokaaliin päättyvä tavu on avotavu, ja konsonanttiin päättyvä tavu on umpitavu.
Avotavuja: a.su | ke.hu | myy.rä | säi.li.ö Umpitavuja: ap.pi | käs.kyt | alt.ta.ri | nuot.taa | peit.tees.sä
Avotavu, joka on tyyppiä V tai CV, on lyhyt tavu. Lyhyen tavun ytimen muodostaa siis lyhyt vokaali. Pitkiä tavuja ovat kaikki umpitavut sekä ne tavut, joiden lopussa on pitkä vokaali tai diftongi.
Lyhyitä tavuja: a.su | ke.hu | myy.rä | säi.li.ö Pitkiä tavuja: ap.pi | käs.kyt | alt.ta.ri | nuot.taa | peit.tees.sä | huo.no | tie
Huom. Jono VV tarkoittaa diftongia tai pitkää vokaalia, jono CC kahden konsonantin yhtymää tai geminaattaa (asetelmissa 3 ja 4 kuitenkin vain kahden eri konsonantin yhtymää).

§ 12 Yleisyystietoa tavutyypeistä ja tavutuksen perusteita
Taulukko 3 esittää tavutyyppien yleisyyden kahdessa eri tekstissä. Yleisimmät tavutyypit ovat CV,CVC, CVV ja CVVC. Yleisin tavu CV voi koostua lähes mistä hyvänsä konsonantista ja vokaalista. Lisäksi se voi esiintyä sanan eri kohdissa.

Teksti 1 on kansansatuja (Häkkinen 1983; n = 64 527), teksti 2 radiohartaus (Nieminen 1996; n = 1 484). Tekstin 1 suluissa olevat yleisyystiedot koskevat sananalkuista asemaa, tekstin 2 painollista tavuasemaa.
Kaikki konsonantit eivät esiinny kaikissa tavuasemissa: esimerkiksi omaperäisessä sanastossa ei yleiskielessä esiinny tavunloppuisia konsonantteja d, j, v. Konsonanttien yhdistymismahdollisuudet ovat tavun alussa ja lopussa ylipäätään varsin rajalliset: mm. sellaiset tavut kuin nekl, savt ja mlösovat mahdottomia (» § 30). Tavujen muodostuksessa voi olla myös satunnaisia aukkoja: esim.VCC-tyypin periaatteessa mahdolliset tavut ärk, olp, yns eivät esiinny missään sanassa tai sananmuodossa, mutta saman tyypin tavut ark, alp, ins esiintyvät (ark.ku, alp.pi, ins.pis).
Sananalkuisten ja ‑loppuisten tavujen rakennetta koskevat hieman eri ehdot kuin muita tavuja. Tavunalkuiset konsonanttiyhtymät ovat useimmiten sananalkuisia (flik.ka, stres.si). Jäljempänä sanassa taas esim. kolmen konsonantin yhtymä jakautuu tavuihin yleensä niin, että jälkimmäisen tavun alkuun tulee vain yksi konsonantti (myrs.ky, hart.si, ins.pis).
Vierassanoissa on sanansisäisten konsonanttiyhtymien tavutuksessa vaihtelua. Prefiksi voi erottua muusta sanasta sillä tavoin, että tavunraja sijoittuu prefiksin ja muun sana-aineksen väliin (a). Toinen tendenssi on, että tavunraja on s:n jäljessä, vaikka sitä seuraisi useammankin konsonantin yhtymä (yleensä tr tai kr) (b). (Tavutuksen vaihtelusta myös » § 21 – 22.)
(a)eks.plisiittinen | in.spiraatio ~ ins.piraatio | sub.stantiivi ~ subs.tantiivi | kon.flikti ~ konf.likti(b)eks.tra, hals.trata, demons.traatio, bis.tro (~ bist.ro) | trans.kriptio, sans.krit
Totunnainen ortografinen tavutus, jota sovelletaan jaettaessa sana kirjoituksessa eri riveille, ei vierassanoissa aina täysin vastaa niiden fonologisia tavutusmahdollisuuksia. Esimerkiksi sanassamaistraatti konsonanttiyhtymän ortografisena tavutuksena on maist-raatti, mutta mahdollisina fonologisina tavutuksina maist.raatti ja mais.traatti. Sama koskee sanaa deskriptio: ortografinen tavutus desk-riptio ~ de-skriptio, vrt. fonologinen desk.riptio ~ des.kriptio ~ de.skriptio.
Sananloppuisen tavun lopussa ei yleiskielessä esiinny konsonanttiyhtymiä ja yksinäiskonsonanteistakin vain t, n, s, r ja l. Poikkeuksena ovat ns. sitaattilainat, joiden lopussa voi yksikön nominatiivissa olla muukin konsonantti, esim. golf, tag, talmud, doping. Puheessa, varsinkin loppuheittoisissa murteissa, esiintyy sananloppuisena myös sellaisia konsonanttiyhtymiä ja konsonantteja, joita ei yleiskielessä tässä asemassa tavata, esim. tuolt, näist, miks, otaŋks,jääp. Lisäksi on interjektioita, joiden tyypillinen piirre ovat juuri sananloppuiset konsonantit ja (s:lliset) konsonanttiyhtymät, esim. aih, naks, auts, kop kop.
Huom. 1. Partikkelit, apuverbit ja pronominit ovat keskimäärin lyhyempiä kuin ns. sisältösanat eli substantiivit, adjektiivit, verbit ja adverbit. Sisältösanoissa on aina vähintään pitkä vokaali tai diftongi ja niiden lyhyimmät tyypit ovat muotoa (C)VV ja (C)V.CV, kun taas partikkelit, apuverbit ja pronominit pienimmillään koostuvat vain yhdestä CV- tai (C)VC-tavusta (ja, no, jos, on, ei, se, mä), puhutussa kielessä olla- tai kieltoverbin muoto jopa pelkästä V-tavusta: o ’on; (ei) ole’, e ’en’.
Huom. 2. Myös murteissa tavattavat svaavokaalit ja sisäheitto (» § 33) vaikuttavat tavurakenteeseen. Svaavokaalin yleisyys vahvistaa CV-tavutyypin asemaa.

§ 13 Sanapainon määrittymisestä
Sanapainolla tarkoitetaan yksittäisen sanan sisäistä painotusta. Sanalla on pääpaino ja neli- tai useampitavuisella sanalla myös sivupaino. Suomessa sanan pääpaino on ensimmäisellä tavulla, oli tavu lyhyt tai pitkä. Toisaalta painotonkin tavu voi olla lyhyt tai pitkä.
Sivupainon sijaintiin vaikuttaa kaksi fonologista tekijää: puherytmi ja tavujen pituus. Puherytmi perustuu suomessa kaksitavuiselle tahdille eli jalalle. Perustapauksessa tahtiyksikkö käsittää painollisen ja yhden painottoman tavun ja sivupaino lankeaa joka toiselle tavulle, ts. kolmannelle, viidennelle, seitsemännelle jne. tavulle (a). Sanan viimeinen tavu on yleensä painoton. Mikäli kuitenkin sivupaino osuisi lyhyelle tavulle, paino siirtyy tätä seuraavalle pitkälle tavulle (b). Painottomien tavujen ylityksistä syntyy jaksotukseen kolmi- tai useampitavuisia tahtiyksiköitä. (Seuraavassa merkki ˈ tarkoittaa pääpainoa ja ˌ sivupainoa; tahtiyksiköt on ympäröity sulkein.)
(a)(ˈpa.pil).(ˌjot.ti) | (ˈki.li).(ˌse.vä) | (ˈkes.kus).(ˌte.li.sin)(b)(ˈma.te.ma).(ˌtii.kas).(ˌsani) (Elenbaas 1999: 215) | (ˈta.paa.mi).(ˌses.ta) (Ogden 2001b) | (ˈkes.kus.te.li).(ˌsit.te), (ˈo.pis.ke.li).(ˌjoi.na), (ˈpe.rus.te.le).(ˌmat.to).(ˌmal.ta) (F. Karlsson 1983: 151)
Kahta painollista tavua ei esiinny peräkkäin, joten tavusta, jolle sivupaino on siirtynyt, tahdinmuodostus alkaa uudelleen. Yhdyssanoja tämä ei kuitenkaan koske: niissä voi olla peräkkäin kaksi painollista tavua, esim. ˈmaan.ˌtie, ja yhdysosa aloittaa uuden tahtiyksikön, esim. (ˈmaa).(ˌta.lo.us).
Joillain johdin- ja taivutusaineksilla on luontaista painoa: ne voivat saada sivupainon vaikka pitkän tavun ylitse, kuten johdin -Oi-: (ˈdo.ku.men).(ˌtoi.tiin). Jotkin toiset suffiksit – sijapäätteet ja possessiivisuffiksit – vaikuttavat sivupainoon niin, että paino sijoittuu niitä edeltävälle tavulle. Vaihtoehtona on silti myös odotuksenmukainen, tavun pituuden perusteella määräytyvä sivupaino.
(ˈsu.ku.lai).(ˌsel.la.ni) ~ (ˈsu.ku).(ˌlai.sel).(ˌla.ni) (Elenbaas 1999: 214)
Numeraaleissa pääpaino sijoittuu kertolaskua noudattavissa osissa alkuosalle (ˈkaksi ˌsataa; ˈsataˌtuhatta), yhteenlaskua noudattavissa jälkimmäiselle yhteenlaskettavalle tai molemmille osille (ˌsataˈkaksi; ˌtuhat ˈsata ~ ˈtuhat ˈsata) (» § 780). Kymmentä-jälkiosan suhteellinen painottomuus heijastuu sen voimakkaana redusoitumisena puheessa: viis.ky.tä ~ viis.kyt ~ viis.kt.

§ 14 Mora ja fonologinen sana
Taustoittava pykälä
Tavun pituus voidaan ilmaista moran käsitteen avulla. Tavun ytimeen kuuluvat vokaalit ja niitä seuraavat konsonantit lasketaan kukin yhden moran arvoiseksi. Pitkä vokaali käsittää kaksi moraa. Tavun alun konsonantit jäävät morien laskennassa huomiotta. Lyhyet tavut ovat yksimoraisia, pitkät tavut kaksi- tai kolmimoraisia.
Yksimoraisia tavuja: a.su | myy.rä | säi.li.ö | alt.ta.ri Kaksimoraisia tavuja: ap.pi | käs.kyt | myy.rä | säi.li.ö | nuot.taa Kolmimoraisia tavuja: alt.ta.ri | nuot.taa | peit.tees.sä
Nimien Kuortti ja Suorttanen ensi tavu on edellä esitettyä laskutapaa käyttäen nelimorainen, ja sama koskee slangisanoja limpska ja bantsku. Näin pitkiä tavuja ei yleensä kuitenkaan esiinny. Puhutussa kielessä fonologisen sanan pituus voi ylittää vielä tämän, esim. saaŋks ’saanko’.
Fonologinen sana on prosodinen yksikkö, joka on eräissä suhteissa kieliopillista sanaa (sananmuotoa) suppeampi, toisissa suhteissa taas sitä laajempi kokonaisuus. Fonologinen sana noudattaa yleensä vokaalisointua (» § 15), mikä näkyy päätteiden ja liitteiden vokaalistossa (kiittämättömyydessäänkään, tuottamattomuudessaankaan). Sen sijaan yhdyssanat koostuvat useasta fonologisesta sanasta, eikä vokaalisointu rajoita yhdysosien valintaa (esim. hää+ateria). Myös sellaiset kliittistymiselle alttiit elementit kuin persoonapronominit yleensä säilyttävät vokaalin laatunsa, kun ne painottomana kiinnittyvät edeltävään sanaan muodostaen sen kanssa yhden fonologisen sanan: oommä käyny (» § 144). Fonologisten sanojen erikoistapauksia ovat syntagmaattiset sulaumat, jotka koostuvat kahdesta sanavartalosta mutta muodostavat siinä mielessä yhden kokonaisuuden, että vokaalisointu voi vaikuttaa osien ylitse, esim. jolleivät ~jolleivat (» § 139, 142).

§ 16 Taivutustunnusten ja johtimien vokaalin määräytyminen
Vokaalisointu pätee sekä taivutuksessa että johdosten muodostuksessa. Vokaalisoinnun suhteen vaihtelevat taivutustunnukset on esitetty asetelmassa 5.

Takavokaalin sisältävien vartaloiden jäljessä vaihtelunalainen suffiksi on yleensä takavokaalinen oli se sitten taivutustunnus tai johdin (poikkeuksia on vierassanoissa » § 17):
hieno-a | halu-taan | halu-kas | halu-ton : halu-ttoma-n | noit-uus
Etisten vokaalien jäljessä taivutuspääte on lähes aina etinen:
silli-ä | velli-ssä | siirty-ä | teke-mään | mutta: mer-ta
Johtimien vokaalin laatu sen sijaan määräytyy eräiltä osin toisin. Etenkin jotkin teonnimien(» § 222) johtimet esiintyvät neutraalien vokaalien e, i jäljessä takavokaalisina, vaikka verbin vartalon loppuvokaali olisikin etinen sointuvokaali:
heittä- > heitt-o | siirtä- > siirt-o | kiittä- > kiit-os | itke- > itk-u | kerää- > ker-uu | lepää- > lep-uutta- | vrt. verbinjohdin -U-: heittä- > heitt-y- | siirtä- > siirt-y-
Joissain nomininjohtimissakin voi esiintyä etu- ja takavokaalin vaihtelua neutraalien vokaalien jäljessä. Vaihtelu koskee kuitenkin vain yksittäisiä lekseemejä, esim. mieh-uus ~ (esi)mieh-yys,heini-kkö ~ heini-kko, inkeri-kko vrt. meijeri-kkö. Suurin osa vokaalisoinnun alaisista johtimista on sellaisia, että niistä esiintyy etinen variantti kaikkien etuvokaalien jäljessä.

§ 17 Vokaalisointu ja vierassanat
Vierassanoista sellaisiin nomineihin, joissa on vokaaleja molemmista sointuvokaalien ryhmistä (ja etuvokaalina etenkin y), liittyy usein joko etu- tai takavokaalinen suffiksi (a). Variaatiota suffiksin suhteen on myös, jos takavokaalia seuraa neutraaleja vokaaleja (b).
(a)analyyttista ~ analyyttistä | analyyttisyys ~ analyyttisuus | anonyymia ~ anonyymiä | formaldehydia ~ formaldehydiä | hieroglyfeillä ~ hieroglyfeilla | hypoteesia ~ hypoteesiä | parfyymista ~ parfyymistä | afäärejä ~ afääreja | manöövereitä ~ manöövereita(b)adverbia ~ adverbiä | karamellia ~ karamelliä | reumatismia ~ reumatismiä
Samoja vokaaleja sisältävät sanat eivät välttämättä käyttäydy yhtäläisesti. Esimerkiksi sanaarkkitehti saa useammin etuvokaalisen päätteen kuin sana ateisti: arkkitehtia ~ arkkitehtiä, ateistia~ ateistiä.
Suffikseissa esiintyy myös vierassanan kirjoitusasun ja ääntöasun erilaisuudesta johtuvaa vokaalivaihtelua. Takavokaalin sisältävää kirjoitusasua voi vastata etuvokaalinen ääntämys (c), tai alkuperäinen ääntämys on takavokaalinen mutta kirjoitusasu ja sen mukainen suomen ääntämys etuvokaalinen (d).
(c)beaglea ~ beagleä [biigleä] | cheerleaderia ~ cheerleaderiä | jet lagia ~ jet lagiä | ladya ~ ladyä | managementia ~ managementiä | quichea ~ quicheä | stuntmania ~ stuntmaniä(d)genrea [žɑ͂reɑ] ~ genreä | ensemblea [ɑ͂sɑ͂bleɑ] ~ ensembleä